Päätin iltapuuhikseni väsätä kirjoituksen itselleni hyvin mieleisestä asiasta, eli raskaasta musiikista ts. metallista. Metallimusiikki oli aikoinaan (ja osittain nykyään) jotain pelottavaa: se oli kapinallista ja sanoituksiin liittyivät läheisesti päihteet, irtosuhteet ja yhteiskuntajärjestelmän kritisoiminen tai jopa sen suora haukkuminen. Ei siis ihme jos se herätti synnyinaikoinaan paheksuntaa. Nykyään rockyhtyeet kuten Lynyrd Skynyrd, Molly Hatchet ja Blackfoot eivät ole juuri kärpäsen surinaa kummoisempaa sillä harva enää provosoituu niistä. Nykyään kohahduksia on aiheuttanut 1990-luvun alussa syntynyt black metal. Black metal on yhdistetty kirkonpolttoihin ja murhiin. Burzumin keulahahmo ja ainoa jäsen Varg Vikernes on ollut syytteessä ja vankilassa molemmissa edellemainituissa tapauksissa. Gorgorothin Gaahl on lusinut kakkuaan pahoinpitelystä ja huhujen mukaan jopa kiduttanut uhriaan. Mayhemin laulaja Dead tappoi itsensä koska ei uskonut olevansa enää olemassa vaan omasta mielestään hän oli eräänlainen henkiolento joka oli kuollut nuorena onnettomuuteen. Jos joku vielä väittää, että metalli olisi menettämässä otettaan jonkinlaisena kapinallisena tai muuten pelottavana ilmenemismuotona on mielestäni väärässä. Raskas musiikki on vienyt musiikkinsa ja imagonsa äärimmilleen. Toki se on vuosien saatossa myös popularisoitunut eikä enää ainakaan kaikissa muodoissaan herätä samanlaisia tunnekuohuja kuten mainittu black metal ja runttaava death metal.

Maistiainen hevimusiikin historiasta on päättynyt ja haluaisin nyt kertoa mitä se minulle itselleni merkitsee. Omat kokemukseni tämän tyylilajin suhteet ovat hyvin värikkäät, siitä löytyy vaikka millaista muotoa, ehkä jopa jotain hieman hupsuakin. Olenkin huomannut, että hevimusiikin sisällä on alkanut muodostua omia piirejään ja kuppikuntiaan, mikäli henkilö sanoo pitävänsä raskaasta musiikista niin uskon että hän ei pidä siitä ainakaan sen kaikkine massiivisine alagenreineen ja koukeroineen. Osa kuuntelee vanhempaa kamaa kuten Metallicaa, Iron Maidenia ja jopa Black Sabbathia. Osa löytää kotinsa ja jonkinlaisen ideologisen lokeronsa black metallin satanistisesta maailmankuvasta ja osa taas purkaa paineitaan Vaderin, Decapitedin ja Rotten Soundin voimalla. Voisimme kinastella ja kirjoittaa metallin ihmeellisestä maailmasta ja sen lukuisista haaroista vaikka kolme kilometriä palstaa, mutta en halua juuttua tähänkään aiheeseen liikaa. Joka tapauksessa heavy metal on paisunut valtavaksi mammutiksi, josta on vaikeaa puhua enää yksittäisenä asiana, se on vähän kuin kylvetty peruna jonka rönsyilevät mukulat täyttävät kasvimaan.

Mutta tärkeimpänä pidän metallimusiikissa sen kykyä ilmaista ja kanavoida tunnetiloja. Edellä mainitut mukulat tarjoavat jotain tilanteeseen kuin tilanteeseen. Olen vihainen, tarvitsen jotain joka repii nahan palleista: Benighted tai Anaal Nathrakh pyörimään. Olen depiksessä, kuunnelkaamme siis Sentencediä tai Swallow the Sunia. Olen iloinen joten Freedom Callin tai Rhapsodyn tapainen voimametalli miekkoineen ja lohikäärmeineen saa syömmein laulamaan kuin Eric Adams konsanaan. Vaivaako yhteiskunta, huolestuttaako tulevaisuus, ahdistaako suomalainen poliittinen konsensus? Ei hätää sillä Napalm Death rykäisee mikä tässä systeemissä on vikana. Jos kaupan päälle mietit vielä ympäristömme tilaa niin suosittelen tutustumaan Stam1nan uusimpaan kiekkoon: Viimeinen Atlantis tai ranskalaiseen Gojiraan.

Joskus mietin että nykyisillä pitkätukilla ei tunnu juuri olevan minkäänlaista ideologista laivaa millä seilata maailman meriä kuten esimerkiksi punkkareilla tai vanhan koulukunnan skinheadeilla. Rasvaleteillä on yhteistä vain musiikin ihmeellinen hedelmä, jota maistaa.

Nightwishin nokkamies Tuomas Holopainen sanoi metallin parhaimmillaan olevan niin kutsuttua eskapismia: pakoa todellisuudesta. Eikö kaikki musiikki sitten ole sellaista joka saa minut irtautumaan ja ajatukseni lentämään jonnekin stratosfäärin tuolle puolen? Toki voi, mutta omalla kohdallani vain hevimusiikki on tarjonnut sellaisen totaalisen nirvanan jonne en punkin, klassisen tai suomirokin avulla ole päässyt. Raskas musiikki on meikäläiselle jotain niin syvällistä ja juurtunutta, että se ei lähde pois edes tärpätillä. Siitä on tullut osa elämääni, toivon mukaan ikuisesti. Kun siirryn tuonpuoleiseen saatte miettiä mihin kohtaa arkkua mahtuvat harmaantuneet kutrini, minne menevät buutsit tai ruma nahkarotsi. Helpotetaan haastetta paljastamalla etten omista buutseja, ainakaan vielä.

Kauan eläköön "paska musiikki" ja sen pioneerit!