keskiviikko, 31. maaliskuu 2010

Oodi raskaalle musiikille

Päätin iltapuuhikseni väsätä kirjoituksen itselleni hyvin mieleisestä asiasta, eli raskaasta musiikista ts. metallista. Metallimusiikki oli aikoinaan (ja osittain nykyään) jotain pelottavaa: se oli kapinallista ja sanoituksiin liittyivät läheisesti päihteet, irtosuhteet ja yhteiskuntajärjestelmän kritisoiminen tai jopa sen suora haukkuminen. Ei siis ihme jos se herätti synnyinaikoinaan paheksuntaa. Nykyään rockyhtyeet kuten Lynyrd Skynyrd, Molly Hatchet ja Blackfoot eivät ole juuri kärpäsen surinaa kummoisempaa sillä harva enää provosoituu niistä. Nykyään kohahduksia on aiheuttanut 1990-luvun alussa syntynyt black metal. Black metal on yhdistetty kirkonpolttoihin ja murhiin. Burzumin keulahahmo ja ainoa jäsen Varg Vikernes on ollut syytteessä ja vankilassa molemmissa edellemainituissa tapauksissa. Gorgorothin Gaahl on lusinut kakkuaan pahoinpitelystä ja huhujen mukaan jopa kiduttanut uhriaan. Mayhemin laulaja Dead tappoi itsensä koska ei uskonut olevansa enää olemassa vaan omasta mielestään hän oli eräänlainen henkiolento joka oli kuollut nuorena onnettomuuteen. Jos joku vielä väittää, että metalli olisi menettämässä otettaan jonkinlaisena kapinallisena tai muuten pelottavana ilmenemismuotona on mielestäni väärässä. Raskas musiikki on vienyt musiikkinsa ja imagonsa äärimmilleen. Toki se on vuosien saatossa myös popularisoitunut eikä enää ainakaan kaikissa muodoissaan herätä samanlaisia tunnekuohuja kuten mainittu black metal ja runttaava death metal.

Maistiainen hevimusiikin historiasta on päättynyt ja haluaisin nyt kertoa mitä se minulle itselleni merkitsee. Omat kokemukseni tämän tyylilajin suhteet ovat hyvin värikkäät, siitä löytyy vaikka millaista muotoa, ehkä jopa jotain hieman hupsuakin. Olenkin huomannut, että hevimusiikin sisällä on alkanut muodostua omia piirejään ja kuppikuntiaan, mikäli henkilö sanoo pitävänsä raskaasta musiikista niin uskon että hän ei pidä siitä ainakaan sen kaikkine massiivisine alagenreineen ja koukeroineen. Osa kuuntelee vanhempaa kamaa kuten Metallicaa, Iron Maidenia ja jopa Black Sabbathia. Osa löytää kotinsa ja jonkinlaisen ideologisen lokeronsa black metallin satanistisesta maailmankuvasta ja osa taas purkaa paineitaan Vaderin, Decapitedin ja Rotten Soundin voimalla. Voisimme kinastella ja kirjoittaa metallin ihmeellisestä maailmasta ja sen lukuisista haaroista vaikka kolme kilometriä palstaa, mutta en halua juuttua tähänkään aiheeseen liikaa. Joka tapauksessa heavy metal on paisunut valtavaksi mammutiksi, josta on vaikeaa puhua enää yksittäisenä asiana, se on vähän kuin kylvetty peruna jonka rönsyilevät mukulat täyttävät kasvimaan.

Mutta tärkeimpänä pidän metallimusiikissa sen kykyä ilmaista ja kanavoida tunnetiloja. Edellä mainitut mukulat tarjoavat jotain tilanteeseen kuin tilanteeseen. Olen vihainen, tarvitsen jotain joka repii nahan palleista: Benighted tai Anaal Nathrakh pyörimään. Olen depiksessä, kuunnelkaamme siis Sentencediä tai Swallow the Sunia. Olen iloinen joten Freedom Callin tai Rhapsodyn tapainen voimametalli miekkoineen ja lohikäärmeineen saa syömmein laulamaan kuin Eric Adams konsanaan. Vaivaako yhteiskunta, huolestuttaako tulevaisuus, ahdistaako suomalainen poliittinen konsensus? Ei hätää sillä Napalm Death rykäisee mikä tässä systeemissä on vikana. Jos kaupan päälle mietit vielä ympäristömme tilaa niin suosittelen tutustumaan Stam1nan uusimpaan kiekkoon: Viimeinen Atlantis tai ranskalaiseen Gojiraan.

Joskus mietin että nykyisillä pitkätukilla ei tunnu juuri olevan minkäänlaista ideologista laivaa millä seilata maailman meriä kuten esimerkiksi punkkareilla tai vanhan koulukunnan skinheadeilla. Rasvaleteillä on yhteistä vain musiikin ihmeellinen hedelmä, jota maistaa.

Nightwishin nokkamies Tuomas Holopainen sanoi metallin parhaimmillaan olevan niin kutsuttua eskapismia: pakoa todellisuudesta. Eikö kaikki musiikki sitten ole sellaista joka saa minut irtautumaan ja ajatukseni lentämään jonnekin stratosfäärin tuolle puolen? Toki voi, mutta omalla kohdallani vain hevimusiikki on tarjonnut sellaisen totaalisen nirvanan jonne en punkin, klassisen tai suomirokin avulla ole päässyt. Raskas musiikki on meikäläiselle jotain niin syvällistä ja juurtunutta, että se ei lähde pois edes tärpätillä. Siitä on tullut osa elämääni, toivon mukaan ikuisesti. Kun siirryn tuonpuoleiseen saatte miettiä mihin kohtaa arkkua mahtuvat harmaantuneet kutrini, minne menevät buutsit tai ruma nahkarotsi. Helpotetaan haastetta paljastamalla etten omista buutseja, ainakaan vielä.

Kauan eläköön "paska musiikki" ja sen pioneerit!

lauantai, 27. helmikuu 2010

Kasvissyönti on Stalinismia!

Suuret tunteet ovat nousseet pintaan kun Hesari uutisoi Helsingin kasvisruokapäivästä.

www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/1135252993622

Kasvisruokapäivää on vastustettu sanomalla, että se on "Stalinistista" ja aiheuttaa hajuhaittoja eli piereskelyä.

http://www.youtube.com/watch?v=3i4EVfLtIu8

Piereskely-argumentti toi mieleen Kummeleiden jakson, oikeastaan koko keskustelu oli suoraan siitä, siinä tuotiin muun muuassa omia ruokailutottumuksia perusteluiksi kuten esimerkiksi "Mä en keräkaaliin edelleenkään koske!". Toki lihansyönnille on perusteita, mutta kasvissyönnin haitoille mielestäni ei ole. Olet mitä syöt, lihot ja sairastut jos vedät vain pullaa ja energiajuomia. Sen sijaan kasvissyönnin on todettu ehkäisevän lukuisia sairauksia, anoreksiaa se ei ainakaan aiheuta kuten perusteluissa taas kuullaan. Kasvissyönti ehkäisee syöpää, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoja ja diabetestä noin esimerkiksi.

Ymmärrän myös huolen, joka kalvaa vastustajia. En itsekään haluaisi joutua pakotetuksi mihinkään ja syyllistäminen ja saarnaaminen ei auta mitään. Odotan vain että jokainen minun laillani löytää sisäisen "hippinsä".

Ja mitä tulee tofuun ja soijaan, niitäkään ei välttämättä tarvita. Pinaattikeitto, perunavelli, kaurapuuro ja pinaattiohukaiset ovat edelleen hyvää ruokaa ja edelleen sitä koulussa tarjoillaan oli kasvisruokapäiviä tai ei. Ja minua myös kiinnostaa kuinka moni koululaisista välittää kouluruuasta, taidetaan mielummin kurlata alas batteryä ja vetää kääretorttua vanhempien viikkorahoilla.

Sitten kun tällaisesta päivästä koituu selvää haittaa lapsille tai yhteiskunnalle voidaan siirtyä takaisin "pinaattiohukaispäivään". Jos lapset alkavat kasvisruokapäivän johdosta sairastua anoreksiaan ja lihoa niin minä olen ensimmäisenä pyytämässä anteeksi. Olin silloin väärässä: ei enää kasvisruokapäiviä vain "pinaattiohukaispäiviä", ettei kenenkään terveys horju.

Ja jos vedotaan ideologiaan tai sen pakottamiseen niin miksi kasvissyönti on ideologista mutta sekäsyönti ei? Miksi tupakanpoltto ei ole ideologista? Vai onko? "Poltan tupakkaa, koska olen ideologialtani hedonisti"?

tiistai, 16. helmikuu 2010

Kielellisen demokratian ja sivistyneen Suomen puolesta!

Opetusministeri Henna Virkkunen ehdotti ruotsin kielen opiskelun aikaistamista. Hänen mielestään opiskelu tulisi aloittaa jo viidennellä luokalla ja perusteluna tälle varmaankin on ylä-aste ikäisten nuorten kapinallinen käytös auktoriteetteja vastaan. Toki nuorempaan lapseen on helpompi istuttaa myönteisiä ajatuksia ja ideologioita kun he eivät osaa ajatella kriittisesti, jotkin ylä-asteella olevat sentään osaavat.

www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Opetusministeri+Virkkunen+Ruotsin+opetusta+voisi+aikaistaa/1135252951251

Kun nyt puhutaan paljon lamasta ja resurssien vähyydestä, niin miksi herran tähden halutaan luoda vielä lisää rahareikiä ja tuhlata varoja sellaiseen historialliseen muinaismuistoon kuin "pakkoruotsi". Voisin jotenkin kuvitella että suomalaisten ruotsinkielen parantaminen ei ole listoilla ensimmäisenä. Meillä on muutenkin paljon parantamisen varaa: muun muuassa nuorten, ja miksi ei kaiken ikäisten, mielenterveyden edistämisessä ja muissa sosiaalisissa palveluissa yleensäkin. Sosiaalisten palveluiden edistämisen sijaan niitä on taidettu ajaa alas säästämistarkoituksessa. Ei ihme jos näen silmissäni suuren luokan vääryyden kun tällaisia ehdotellaan.

Keskusteluissa on noussut ajatuksia Kokoomuksen ja RKP:n lehmänkaupoista. Eräs kirjoittaja mainitsi, että RKP:ltä saa ruotsinkielen edistämisellä ostettua ääniä Kokoomuksen omiin hankkeisiin ja lakiehdotuksiin. Kuulostaa kivalta, jos satut kannattamaan kokoomusta.

On myös puhuttu paljon taito- ja taideaineiden lisäämisestä, joten mitä tunteja otetaan ala-asteen opiskelijoilta pois jotta ruotsinkielen opiskelu olisi mahdollista? Miten olisi sellaiset universaalit aineet kuten historia tai matematiikka? Ja hei meidän läski nuorisomme ei ainakaan lisää liikuntatunteja kaipaa? Tai jospa unohdetaan ne taide- ja taitoaineet tykkänään?

Jos joku aivopesty on pakollisen ruotsinkielen opiskelusta myönteistä mieltä ja penää nyt perusteluja, niin pyydän anteeksi. Minä en nimittäin ala jankkaamaan jo tuhanteen kertaan kerrottuja asioita, jotka voi lukea kätevästi esimerkiksi täältä:

Pakkoruotsi.net

pakkoruotsi.net/perustelut.php

Kirsi Virtanen pohtii pakkoruotsin tarpeellisuutta.

areena.yle.fi/audio/710044

perjantai, 25. joulukuu 2009

Joulusatu

Olipa kerran varatoimitusjohtaja.

Varatoimitusjohtajamme piteli käsissään suuria Citymarketin kasseja. Hän tunsi kuinka käsivarsien lihakset polttelivat niiden painosta. Hän laski ostoskassit kouristaan ja penkoi kotinsa avaimia hermostuneesti, kädet rasituksesta täristen hän väänsi avainta ja avasi oven. Hänen nenäänsä kantautui voimakas kinkun tuoksu ja samassa hän mietti ystävänsä tarinaa eräästä ruumista jonka hän oli löytänyt saunasta. Miesparka oli kypsynyt hitaasti ja oli haissut samalta kuin uunissa tirisevä sian potka. Varatoimitusjohtaja värisi inhotuksesta, tulisikohan kinkun syömisestä mitään? Joulu oli tavallista hektisempi, mutta kaiken piti olla täydellistä muuten ei tähän taloon Joulupukki astuisi porstuaa pidemmälle.

"Kasperi!", kuului naisen ääni. Nainen oli varatoimitusjohtajan vaimo, yhteistä elämää oltiin vietetty kohta kahdeksan vuotta ja siinä sivussa tuotu pari kersaa maailmaan. "Niin?", Kasperi henkäisi. "Toitko piparkakkutaikinaa?", huusi nainen. "Voi saatana, se tietysti unohtui", Kasperi manaili mielensä sopukoissa. "En...", Kasperi vastasi väsyneesti, "Käyn hakemassa, vielä on kaupat auki", "Älä turhia, ei se ole niin tärkeätä kaikki muuhan meillä jo on?", Kasperin vaimo sanoi keittiöstä. "Varmasti on tärketätä!", Kasperi mylvähti ja viskasi Citymarketin punaiset kassit eteiseen ja harppoi ulos.

Pihalla Kasperi kuuli perheen koiran, Tupsun, iloiset haukahdukset. Tupsu oli Novascotian noutaja ja pentuna se oli maksanut miltei tuhat euroa. Rahasta tosin ei ollut nyt niin suuri huoli sillä Kasperin ylennys varatoimitusjohtajaksi oli nostanut hänen palkkaansa entisestään, tosin auton vakuutusmaksut ja TV-lupa olivat vielä maksamatta. Ylennys oli tuonut myös lisää velvollisuuksia ja lyhentänyt Kasperin vapaa-aikaa entisestään. Kasperi hiippaili talonsa nurkalle, hän kaivoi povitaskustaan puolillaan olevan askin tupakkaa. "Hermosauhuja, en minä oikeasti tupakoi", Kasperi vakuutteli itselleen, "Ja minä poltan vieläpä sinistä Lämäriä". Uraohjus sytytti tupakan ja otti nautinnolliset henkäykset savua. "Kylläpä helpottaa", ajatteli Kasperi kun nikotiini teki tietään aivojen reseptoreihin. Kasperin salatupakoinnista ei tiennyt muuta kuin Tupsu, joka nytkin käänteli päätään ihmeissään. Tupsun kuono nyki, kuono näytti aivan siltä kuin joku olisi hangannut siitä värin pois. "Tupsu osaa pitää salaisuuden?", Kasperi tokaisi koiralle jonka älykkäät silmät tuijottivat häntä apeasti. Kasperi hautasi tupakantumpin lumeen vilkuillen samalla Rolexiaan ja lähti käynnistämään taas autonsa. Volvo S40:n kromattu pinta kiilsi kilpaa auringon kanssa, se piippasi kun Kasperi kytki pois hälytyksen ja aukaisi ovet. Hän kopisteli lumet kengistään ja ajoi takaisin keskustaan. Ohimoissa tykytti, Jouluaatto lähestyi ja liikenne oli tavallista ruuhkaisempaa, ihmiset tööttäilivät vihaisesti toisilleen ja ilmassa leijui kolarin uhka.

Vasta ylennetty varatoimitusjohtaja lampsi naama punottaen kaupan hyllyille: "Missä helvetissä täällä oli nyt se piparkakkutaikina?". Hän kysyi asiaa läheiseltä myyjältä ja sai vastauksen, edes kiitosta sanomatta Kasperi kiirehti pipareiden luokse. Kassan jonossa hän naputteli äkäisesti jalkaansa ja odotti kun ihmiset lappasivat satojen eurojen edestä tavaraa. "Voinko minä mennä ennen teitä kun minulla on vain yksi ostos?", Kasperi sanoi edessä olevalle vanhukselle. "Toki nuori mies, olkaa hyvät", vanhus sanoi iloinen pilke silmissä. Kasperi ynähti ja laittoi taikinan liukuhihnalle. Myyjä oli kaunis punatukkainen tyttö, joka hymyili hänelle ja kysyi sitten PLUSSA-korttia. "Ihan sama, näkemiin", Kasperi tokaisi ja lähti kohti liukuovia. Tytön hymy oli tuonut mieleen Kasperille firman pikkujouluissa sattuneen suutelun naispuolisen työkaverin kanssa, syyllisyys painoi häntä kuin myllynkivi. Kasperi nielaisi ja ajatteli että ei onneksi mennyt sen pidemmälle vaikka kuohuviiniä oli nautittu liiankin kanssa. "Miksi olen näin vitun tyhmä?", Kasperi tuumi ja tykytys hänen ohimoissaan koveni.

Jouluaatto koitti ja samoin kohtalon hetki. Toivottavasti kaikki menisi nyt hyvin ja Eino ei sortuisi taas ryyppäämään. Eino oli Kasperin veli ja he olivat kuin yö ja päivä. Eino oli haaveilija, idealisti, taitelijasielu ja pahasti alkoholisoitunut. Kasperi taas oli määrätietoinen ja ahkera, jonka yritykset saada Eino AA-klinikalle olivat tuhoon tuomittuja. Kasperi asui uudessa omakotitalossa asuntolainoineen, hänellä oli tuliterä auto ja kaikkea mitä nykyaikana voi käsiinsä saada, hän oli nykyisten standardien mukaan menestynyt, mutta mihin hintaan? Kasperin vaimo Irma oli edelleen häikäisevä, eikä edes lapsien hankinta ollut verottanut häntä, koska Irma kävi säännöllisesti spinningissä. Ikävä kyllä Irma oli sairastunut paniikkihäiriöön ja söi nykyään lääkkeitä ja jopa Kasperi oli käynyt työpaikkalääkärillä valittamassa uupumustaan ja söi nykyään Mirzapinia. Eino asui yksiössään kaupungin laidalla ja maalasi tauluja, joita ei saanut kaupaksi ja jos sai niin hän suuntasi heti Alkoon tai R-kioskille ostamaan keskikaljaa. Kasperi ei lainannut rahaa vaan antoi sitä Einolle. joka ei kuitenkaan pystyisi maksamaan mitään takaisin. Eino ei asettunut aloilleen vaan kierrätteli naisystäviä kuin sukkia. Einon elämä oli boheemia, kaikin tavoin nykymaailmasta ja sen vaatimuksista irrallista. Jotain Einolla kuitenkin oli mikä Kasperia ärsytti, jotain joka Kasperin elämästä puuttui.

Nyt Kasperi hipelteli hermostuneena paitansa kaulusta olohuoneessa Eino lähellään. Einolla oli aina päällään se viekas, mystinen virne joka sai vastaantulevat naiset pyörtymään tai vähintäänkin vaihtamaan puhelinnumeroita. Jopa Irma, Einon vaimo, oli maininnut että Einossa oli jotain vaikka mies täysi renttu ja kulkuri muuten oli. Tälle kommentille Kasperi oli naurahtanut, mutta sisimmässään häntä viilsi. "Voisit leikata nuo hiuksesi, iso mies", Kasperi sanoi Einolle, "En varmasti, rokkari minussa ei kuole koskaan!", Eino nauroi. Eino oli edelleen 18-vuotias Kasperi ajatteli. Kasperin äiti, eli mummu, istui ruokapöydässä pomiloiden samalla Irmalle. Kasperin poika odotti kärsimättömästi lahjojen jakamista ja välillä päästi pitkän huokauksen joka sai Kasperin verisuonet ratkeilemaan. Kasperin tytär istui ilmeisesti huoneessa, hänellä oli havaittu lievä autismi eikä hän juuri ottanut kontaktia muihin vaan luki sitkeästi kirjojaan. Tupsu makaili olohuoneen matolla välillä raottaen silmiään ja tarkisti, että kaikki oli hyvin.

Oli ruokailun aika ja pöytä notkui kaikesta mahdollisesta: laatikoita, kastikkeita, perunoita, salaatteja ja valtava kinkku. Ennen ruokailua perheen tuli kuitenkin lukea Luukkaan jouluevankeliumia, lyhyen tappelun jälkeen joku vaivaisesti siihen yleensä suostuikin. "Lukekaa nyt ainakin mummun mieliksi", Irma pyysi pöydän päästä. Väsyneenä ja vihaisena Kasperi kaivoi Raamatun hyllystä ja luki nopeasti "Ja kävi niinä päivinä, että keisari Augustus antoi käskyn...". Lopultakin päästiin ruuan kimppuun, Kasperi kaatoi kastiketta paidalleen ja murahti. Eino oli omituisen iloinen, joka ärsytti Kasperia vielä lisää, punaviiniä hän ei ainakaan ollut juonut vaan joi kiltisti mehua. Kasperin kuopus Vesa valitti, milloin mistäkin, välillä ruoka oli pahaa tai liian kuumaa. Ilmassa kipinöi, tunnelma oli painostava. Välillä Eino mölisi juttujaan, joille kukaan ei nauranut. Irmakin söi suupielet hieman alaspäin kääntyneinä. "Mikä kumma sinua vaivaa, nyt on joulu!", Kasperi sanoi pöydän toisesta päästä. "Ei mikään, kaikki on hyvin", Irma sanoi särkyneellä äänellä. "Eikä ole, onko sinun pakko alkaa nyyhkyttää jouluaattona?", Kasperi mylvi. "Äläsh nyt Kassu Irmaa ahista", Eino sammalsi. "Mitä helvettiä oletko sinä apina kännissä? Missä vaiheessa menit juomaan? Viiniin et ainakaan ole koskenut!", Kasperi huusi lisäten desibelejä. "Älä ny kiroile, enkä mie nyt mitenkään kovassa ole, vähän hiprakassa", hikahdus päätti Einon vastauksen. Mummu söi hiljaa ja tuijotti lautastaan. Vesa vaistosi katastrofin ja pysyi kanssa hiljaa, mutta pienen pojan sydäntä särki kun aikuiset riitelivät. Kasperi silmäili pöytäkuntaa ja nosti haarukkansa, häntä pelotti, kaikki menisi varmasti pieleen kuten monena muunakin jouluna. Ruokailun loppu vietettiin itku kurkussa. Tupsu vingahti hiljaisesti, sekin vaistosi sähköistyneen ilmapiirin.

Lahjojen jakamisen aika koitti ja seurue: Kasperi, Irma, Vesa, Tuuli, Mummu ja Eino istuivat ympäri olohuonetta. Pukkia kukaan ei jaksanut esittää, varsinkaan Kasperi joka oli entistä uupuneempi. Tästä Vesa tosin valitti, mutta kukaan muu kuin Eino ei kommentoinut sitä kuin mainitsemalla, että sellaisia Coca-Colan punaisia pukkeja ei tänne kaivattaisikaan, Vesa ei ymmärtänyt ja Kasperilla oli huono omatunto. Kasperi sai lahjaksi sukkia, parranajokoneen ja suklaata. Irmalle hän oli ostanut Dan Brownin uusimman kirjan "Kadonneen symbolin", jonka Tuuli varmasti haluaisi myöhemmin lukea. Kun Vesa repi lahjat kääreistään ja alkoi suureen ääneen parkua, että "Paskat lahjat!". Tämä taas nosti pintaa Kasperin kupissa vielä lisää ja viimeinen niitti arkkuun oli Einon humalainen "Noh äläs ny Vesa"-kommentti. "Kuule kakara sinun viime vuotiset lahjatkin lojuvat käyttämättöminä komerossa! Nyt alat pitää niistä tai täällä alkaa tapahtua kauheita!" Kasperi äkäisi tuolistaan. Tupsu vingahti taas, se inhosi riitelyä. Vesa hiljeni ja alkoi mököttää, Tuuli oli äärimmäisen hiljaa ja katseli varpaitaan. "Nyt otat tuon asenteen pois pentu ja sinä, miksi sinä et koskaan sano mitään, nyt on joulu!", Kasperi huusi ja osoitti tytärtään Tuulia, joka hautautui syvemmälle sohvaan. "Perhana Kassu ei tarttee huutaa, sanoit itekin et on joulu", Eino sanoi silmät päässä vinhasti pyörien. "Voi saatanan juoppo! Sinä olet ihan humalassa, mistä sinä olet juonut", Kasperi raakkui, ääni ja jalat tuntuivat pettävän ja tunne alkavasta mielisairaudesta alkoi tuntua hyvin todennäköiseltä. "Vähän tuo Matti minua autto heh heh", Eino hikotteli ja taputteli povitaskuaan. "Ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä on painajaista!", Kasperi rääkyi ja kaatoi samalla glögilasin hienolle matolle. Irma alkoi nyyhkyttää, Vesa parkui ja juoksi yläkertaan, Tuuli istui edelleen kivettyneenä, Mummu oli edelleen hiljaa ja Eino katsoi veljeään silmät lautasen kokoisina. "Vittu sinä tulet taas tänne pilaamaan meidän joulun, sinä alkoholisoitunut paska, mene vittuun tältä tuhertamaan niitä vitunkuviasi sinne komeron kokoiseen murjuusi!", Kasperi solvasi. "Kasperi, sinä itse pilaat nyt kaiken huutamalla", Irma pisti väliin. Reilu vartti kului kun Kasperi ja Irma, aikoinaan onnelliset rakastavaiset, haukkuivat toisiaan, Vesan ylhäältä kantautuva parku säestyksenään. Eino yritti rauhoitella, mutta tuloksetta. Kasperi toivotti kaikille hyvää joulua ja lähti ulos talostaan ovet paukkuen niin että ikkunat helisivät, eteisestä hän koppasi mukaansa firmalta lahjaksi saamaansa kuohuviinipullon. Kasperin korviin kantautui Tupsun ulvahdukset ja Irmain vihainen ääni.

Kasperi käveli vähän matkaa, tupakka paloi suupielessä. "Eivät ne tiedä millaista minulla on", Kasperi sanoi itselleen. Vähän aikaa matkattuaan hän istui hankeen ja hörppäsi kuohuviiniä. Lumi kylmäsi takamusta ja pakkanen puri sormenpäitä. Tupakan poltettuaan hän vaipui hankeen. Kasperia ahdisti, itketti ja suututti. Hän veti syvään henkeä ja puristi pullonkaulaa kuin hukkuva oljenkortta. "En kestä...". hän sanoi taas ääneen. Hän päästi irti pullostaan ja katseli tähtiä, ne tuikkivat kauniisti. Lopulta Kasperi kuitenkin murtui ja alkoi itkeä. Kasperi, tuo rautainen työntekijä, jonka hermot ovat aina terästä itki kuin pieni lapsi. Kaikki kaatui nyt niskaan, perhe, auton vakuutusmaksut, syyllisyys ja työ. Tovin itkettyään Kasperi katsoi taas tähtiä ja rauhottui, ne tuikkivat edelleen lohduttavasti. Kasperi alkoi liikuttaa käsiään ja jalkojaan, hän tekisi lumienkelin kuten hyvin kauan sitten jouluna isovanhempien luona. Hän nousi ylös ja ihaili työnsä tulosta, siitähän tuli ihan hieno ja siemaisi taas kuohuviiniä ja sytytti uuden tupakan.

Kasperi tuijotti lumienkeliä ja hänet valtasivat muistot menneisyyden jouluista. Kasperin ollessa vielä poikanen hän oli viettänyt Einon kanssa joulua isovanhempien luona. Ukin rakentama tupa, jossa ei ollut kuin radio, joka sekin illan mittaan suljettiin. Valoisan ajan päivästä hän rakensi Einon kanssa lumiukkoja ja paini hangessa. Kun lopulta tultiin sisään oli mummo keittänyt heille kaakaota: "Voe teitä poikkii ku ootte ihan märkiä ja lumisia, kohta pääsette saunaan", mummo nauroi. Sauna oli toinen rakennus vähän matkan päässä, ihan oikea savusauna jonka sisällä paloivat kynttilät. Pojat saunoivat ukin kanssa ja menivät sen jälkeen syömään. Ruokaa ei ollut kummoisesti, vähän laatikkoa ja pieni kinkku. Illalla kerrottiin tarinoita kynttilöiden valossa, lahjoja saattoi joskus olla. Kerran Kasperi oli saanut pienoismallin ja Eino uudet siveltimet ukilta ja mummilta. Mikä parasta, suuri rauha vallitsi, kellään ei ollut kiire minnekään, kukaan ei vaatinut mitään, joulurauha oli todellakin laskeutunut silloin. Kun mentiin nukkumaan, oli ihanaa panna maate lämpimään sänkyyn Einon viereen, joka yleensä alkoi vetää hirsiä kun muut vielä valvoivat. Sellaiset yksinkertaiset joulut, joissa suurin ilo oli olla toisten seurassa olivat loppuneet ukin kuoltua ja mummon mentyä vanhainkotiin. Mummokin oli tosin vuosia sitten menehtynyt vatsasyöpään. "Millaista joulua nykyään vietetään?", Kasperi tuumi ja hörppi kuohuviiniä, pieni nousuhumala alkoi lievittää sisällä myllertävää ahdistusta.

Kasperin oli pakko myöntää lopulta itselleen, että hän vihasi joulua. Hän vihasi suuria kauppoja ja niissä soivia joululauluja, hän vihasi Gigantin joulumainoksia, jotka ehdottivat ihmisiä ostamaan tuhansien eurojen arvoisia taulutelevisioita, hän vihasi sitä kun ihmiset sanoivat, että joululomalla pitää tehdä jotain, hän vihasi sitä kun piti ostaa lahjoja, hän vihasi sitä kun pitäisi näyttää iloiselta jouluna vaikka kiire ja loputon tavaravirta lisäsivät ihmisten ahdistusta. Einokin oli monesti sanonut, että hän viettää joulua vain muiden mieliksi, joulu oli hänen mielestään pelkkä markkinavoimien valjastama juhla jossa nyhdetään viimeinenkin penni kansan selkänahasta. Einokin oli sanonut monesti inhoavansa joulua, mutta Kasperi oli vaivaantuneena käskenyt häntä lopettamaan sellaiset puheet, eihän joulua sopinut inhota, eihän? Eino oli monesti humalassa alkanut avautua ja sanonut, että ei kestä maailmaa ja pahimmillaan se on juuri jouluna ja hän ehkä alkoi nyt ymmärtää mitä Eino tarkoitti. Eino oli ikuisesti se nuoruuteen jämähtänyt kapinallinen, alkoholisoitunut mutta tietyllä tavalla vapaa kaikesta siitä mihin Kasperi oli ajautunut.

Jouluna pitäisi unohtaa kaikki ja olla läheistensä kanssa. Joulun pitäisi olla se aika kun kaikki maailman aseet lopettavat paukkumisen, jouluna pitäisi järjestää korkeintaan aikaa olla parempi ihminen, edes hetken. Joulu ei ollut lahjoja, ruokaa ja kuusia. Joulu oli pyhä hetki, erityinen aika vuodesta, ilon ja hiljentymisen hetki, hetki jolloin pitäisi rentoutua ja kiittää itseään ja muita kuluneesta vuodesta. Joulu oli nykyään ihmisen henkistä ja fyysistä rääkkäystä sekä syyllistämistä. Kasperi veti viimeiset henkoset tupakastaan ja näpäytti etusormellaan tumpin matkaan. Hän käänsi katseensa maahan ja kuunteli kun hanki rapisi pakkasen voimasta. Pian hän alkoi kuulla askelia, hän näki hahmoja: poikansa Vesan ja tyttärensä Tuulin. "Lopultakin myö löydettiin siut", Tuuli sanoi ja puri huultaan, "Anteeksi etten mie puhu" hän jatkoi. Kasperin omatunto kolkutti kuin verotarkastaja talon ovea, mitä hän nyt sellaista on mennyt sanomaan. "Ja anteeksi isi etten mie tykännyt lahjoista, ei ne oo niin tärkeitä", Vesa sanoi nolona isänsä edessä. Kasperi potki kuohuviinipulloa sivummalle, häntä harmitti. "Anteeksi rakkaat lapseni, että huusin teille. Isillä oli paha olla, ei se teistä johtunut", Kasperi sanoi ja näytti aivan lapsiltaan sanoessaan sen. Kasperi kumartui, kaikki muu tuntui nyt turhalta ja hän halasi lapsiaan ja pyysi vielä kerran anteeksi. "Muut haluaa siut takaisin kotiin, mut äiti kielsi meitä menemästä, mutta me mentiin silti etsimään sinua", Tuuli sanoi vaisusti. Kasperi hymyili ensimmäistä kertaa, oikeasti, koko jouluna. "Isi, miul ois oikeestaan yks lahjatoive...", Vesa sanoi nolona. Kasperi nousi ja pisti molemmat kätensä lastensa harteille, "Kerro, poikani", Kasperi sanoi ja katseli taas taivaalle kohti tähtiä.

"Että sie tulisit kotiin".

 

tiistai, 10. marraskuu 2009

Elämää by Pentti Linkola

Olen tutustunut tarkemmin ympäristöfilosofi ja kalastaja Pentti Linkolan ajatuksiin. Luin eräs ilta loppuun hänen kirjansa ”Johdatus 1990-luvun ajatteluun” ja katsoin hänestä muutaman haastattelun.

Mieleeni on nyt maalautunut kokonaiskuva hyvin toivottamasta ja surullisesta katsomuksesta, jonka mukaan nykyisellä tahdilla kaikki romahtaa.

Kun kysytään asiaan mielipidettä henkilöltä, joka ei asiaan ole täysin perehtynyt saadaan vastaukseksi ”Kuka?”, ”Hullu”, ”Natsi ja vieläpä ekonatsi”, ”Sehän haluaa murhauttaa puolet ihmiskunnasta?”. Se miksi herra Linkola on sanonut jotain positiivista esimerkiksi Kolmannesta valtakunnasta voisi olla kokonaan oma lukunsa, siihen sisältyisi paljon moraalista pohdintaa ja loppujen lopuksi minäkin sanon, että asioissa on enemmän kuin yksi tai kaksi puolta, niitä on aivan liikaa!

Eli herra Linkola haluaisi perinpohjaista muutosta yhteiskunnassa. Hän asettaa luonnon korkeimmaksi itseisarvoksi. Hän haluaisi ihmisten elävän sellaista aikaa kun sata vuotta sitten, lähempänä luontoa josta olemme tulleet. Hän vastustaa sitä jota me kusvumme ”kasvuksi”. Kasvulla tarkoitetaan lähinnä aineellisten asioiden lisääntymistä. Hän vastustaa markkinataloutta ja ihmettelee suuresti miten kukaan ei ole laittanut sitä kyseenalaiseksi. Hän miettii niitä, jotka kasvua tukevat ja siitä suureen ääneen puhuvat, että mahtavatko kyseiset henkilöt edes omata muunlaista maailmankuvaa. Hänen mukaansa nykyinen vallitseva ideologia jatkuvasta kasvusta ei voi millään ole mahdollinen, koska miten sellainen yhtälö voi pitää: kasvaa pitäisi koko ajan mutta ei maapallo tästä mihinkään kasva, jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa ja mitta tulee täyteen. Hän onkin hyvin surullinen luonnon systemaattisesti tuhoamisesta.

Hänen mukaansa nälänhätä ja sodat maailmassa johtuvat liiasta ihmismäärästä. Ihminen on ainut eläin joka on voittanut kaikki luonnolliset uhkansa. Ihmiskunnalla ei ole saalistajia eikä sen puoleen juuri tautejakaan jos suhteutetaan siihen miten paljon ihmisiä tulee aina lisää. Ihminen on hänen mukaansa virheellinen, koska se ei noudata luonnonlakeja, se ei harvene kuten esimerkiksi peltomyyrät sen jälkeen kun niiden kanta on kasvanut räjähdysmäisesti ja sitten niiden saalistajat pyytävät suurimman osan pois ja sykli jatkuu ja jatkuu. Ihmisen populaatio ei pysy aisoissa ja se jatkaa kasvuaan kunnes kaikki muut lajit ovat tuhoutuneet ja niiden myötä myös ihminen itse.

Ratkaisuna ihmisen ja luonnon ongelmiin hän pitää kasvun lopettamista, askeettisempaa elämää ja äärimmäisen humanismin kitkemistä. Esimerkiksi nälänhädän hoitaminen kehitysmaihin pitäisi lopettaa, koska siellä on hänen mukaansa liikaa ihmisiä taistelemassa vähästä ruuasta ja elintilasta joten on vain luonnollista ja oikein että lajin populaatio laskee kun ravintoa ei ole riittävästi. Hän myöskin pitää kauhistuttavana ajatuksena sitä miten nämä kehitysmaat tulisi nostaa länsimaisen elämäntavan tasolle. On laskettu, että jos näin käy niin tarvitaan kahdeksan maapalloa ihmisten tarpeita tyydyttämään. Tarvitsemme lisää plasmatelkkareita, autoja, asuntoja ja telkkareita toisin sanoen.

Miltä kuulostaisi elämä Linkolan mukaan? Hän siis elää kuten opettaa. Asuttaisiin kommuuneissa ja tiheämmin, pellot kynnetään hevosen avulla, ei sähköä, ei telkkareita eikä Internettiä eikä, ”kautta Teutateksen”, edes Facebookkia?! Vain läheisten ihmisten seura ympärillämme. Totta, ilman nykyistä globaalia tiedonvälitystä tuskin tämäkään teksti olisi päätynyt jonkun luettavaksi. Taidan siis heivata kaiken turhan kuten telkkarin ja tietokoneen ikkunasta ulos ja lähteä ystäväni luokse kahville...

Manu haastattelee Penaa:

www.youtube.com/watch